— Mikä ei voi olla mahdollista?
— Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei minulla, poikani, ole sellaista onnea.
— Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos minulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne teille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun minulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia.
— Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi suutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni.
Sitten kumartui hän vangin puoleen ja kuiskasi tuttavallisesti:
— Oletteko te tosiaankin se Magday?
Toinen kuiskasi silloin takasin:
— Minä olen Pista teini, teidän vanha teininne.
Dobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme purassut häntä.
— Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin pitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet! Tuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän pudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua?