Vanhus katsoi katsomistaan, kunnes kyynel herahti hänen silmästään:
— Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi nyt?
— Hänkin on Heisterin palveluksessa.
— Sekin? No, suuren ilonpa minä teistä sainkin. Kirottu penikka, kaksisataa kultarahaa sinä veit minun taskustani, koska se oletkin sinä, eikä se joksi me sinua luulimme. Onko tämä nyt laitaa?
— Älkää surko, Dobos setä, sillä minä juuri olen István Magday, — sanoi vanki katkerasti.
— Sinäkö se olet? Mitenkä se voi olla mahdollista?
— Sen nimen olen ottanut omakseni.
— Mitä? Sellainenko sankari on sinusta tullut, että päästäsi niin suuria summia maksetaan? Poika parkani, poika parkani!
Hän kumartui lähemmäksi, silitti hellästi hänen päätään ja hänen silmistään valuivat kyyneleet rankkanaan. Keisarillinen upseerikin purskahti itkuun.
— Minun sydämeni pakahtuu, — nyyhki hän, — Voi, mitä sanookaan tätinne kuullessaan, että sinä sait surmasi minun kauttani? Sillä elä uskokaan, rakas poikani, että minä päästäisin sinut vapaaksi. Minä olen rehellinen mies ja kun kerran olen vanginnut sinut, vien minä sinut myöskin perille, sillä hallitsijaa minä en petä. Minä tarjoan oman pääni hänelle sinun sijastasi, mutta sinun omaasi en minä päästä luiskahtamaan käsistäni.