Vasta silloin hän hiljensi hiukan juoksuaan, kun hän jo kaukaa kuuli raikuvan eläköön-huudon.
Ole siunattu taivaan Jumala! Se merkitsi varmasti sitä, että valkea lippu jo oli huomattu ja huomattu hyvissä ajoin.
Mutta vasta nyt huomasi László, joka hiukan oli toipunut jännityksestään, ettei hän ollutkaan yksin: milloin hänen vierellään, milloin edessään juoksi kilpaa hänen kanssaan valkea koira.
Katsohan vaan, sehän oli hänen oma koiransa.
Hän huudahti riemuissaan: Drava, Drava! Sinäkö se olet? Oikeinko todella sinä olet siinä! Tulit takaisin. Oi, sinä oma koirani, tulitpa lopulta kuitenkin. Miten minä hainkaan sinua, sinä veitikka! Käykö laatuun sillä tavoin jättää isäntäänsä, joka on sinusta niin paljon pitänyt? Olenko minä ansainnut tällaista?
Hän vavahti ja taikauskoinen ajatus valtasi hänet.
— Olenko ansainnut? Entä jos sittenkin olen ansainnut ja kohtalo rankaisi minua sentähden, etten täyttänyt velvollisuuttani, ja vihdoin nyt, kun olen kaiken sovittanut, antoi se minulle koiranikin takasin. Entä jos sittenkin se vanha eukko oli oikeassa sanoessaan kuolinvuoteellaan: »Mistä te sen tiedätte, osaanko minä antaa onnea»; veli paralleni hän antoi mustan koiran ja onnettomuuden ja minulle joutui valkea koira ja onni, — jota en osannut pitää arvossa…
* * * * *
Valkea lippu tuli hyvissä ajoin näkyville. Pyöveli oli juuri silloin vetämässä mestauskaapua István Veres sankarin ylle. Turhaa on minun tietysti mainita, että seurasi suuri ilo, joka vielä kohosi siitä, että molemmat veljekset onnellisina lankesivat toistensa kaulaan. Sotamiehet, jotka olivat kuulleet kerrottavan Istvánin sankariteoista, seurasivat voitonriemuisina ja iloisin huudoin veljeksiä kaupunkiin. Matkalla tuli heitä vastaan lähetti, joka kutsui heitä hänen majesteettinsa puheille. Kaikesta huomasi, että hallitsija oli rauhaton.
Rákóczy oli vielä Pestin ja Debreczenin herrojen seurassa, kun veljekset astuivat sisään.