István Veres astui hänen luokseen ja sanoi polvistuen:
— Minä kiitän teitä, majesteetti, pian saatte nähdä, että voin teoissa osottaa kiitollisuuteni.
— Älä kiitä minua, vaan veljeäsi.
— Miten, teidän majesteettinne?
— Hän ilmaisi minulle, ettet sinä tiedä aarteista mitään senvuoksi, että hän kaivoi ne esille.
— Mutta se ei ole totta, teidän majesteettinne — sanoi István kuohahtaen.
— Totta joka kirjain, veljeni, mutta minä olin niin kehno, etten puhunut siitä sinulle.
István katsoi veljeään kummastellen, tietämättä, mitä hän oikein uskoisi todeksi.
Hallitsija keskeytti hänet:
— Asia ei todellakaan ole vielä minullekaan kyllin selvä, sillä minulla ei ollut aikaa kuunnella seikkaperäisemmin. Mutta nyt ehdimme. Kertokaa siis minulle elämäntarinanne.