Harmaat olivat hänen hiuksensa ja kulmakarvansa. Hänen rintansa kohoili tuskallisesti ja rinnalla ristissä olevissa käsissään piti hän vihittyä palmunlehvää. Sukulaiset seisoivat liikkumattomina hänen ympärillään. Anoppimuori — sanoi pitkä, solakkavartinen mies, oikaisten kuolinliinan, joka oli päänalusella — täällä on pari teiniä, jotka osaavat kirjottaa testamentin: sanokaa heille, mitä heidän on kirjotettava.
Vanhus yskähti tuskallisesti ja hänen ohimonsa muuttuivat sinertäviksi.
— Voi, voi, oletteko te taikuriteiniä?
— Emme ole taikuriteiniä. Me olemme Debreczenin kollegiumista.
— Hyvä, hyvä — nyökäytti sairas ja hänen mustat, ulkonevat hampaansa löivät loukkua — näyttäkää kantapäätänne, että saan nähdä. Agnes, tuo kynttilää lähemmäksi. No, yhden tekevää, kirjottakaa mitä sanon. Minä vaan luulin, että teillä oli hevosen kavio ja tahdoitte viedä minut helvettiin.
Vanha mies, joka saattoi olla kuolevan veli, toi jonkinlaiset kirjotusneuvot ja kokoonkäärityn paperin, jonka toinen puoli oli täyteen kirjotettu.
Pista tarttui kynään ja ryhtyi kirjottamaan vanhuksen sanelun mukaan:
— Sieluni annan minä taivaan Jumalalle.
Pitkä mies nyökäytti hyväksyvästi päätään.
— Kirjota edelleen, teini. Ruumiini annan minä maaemolle.