Tämänkin vastaanottivat läsnäolijat rauhallisesti.
— Maani annan minä János Kertésille, poikani pojalle.
Nyt katsoivat kaikki vihasina nuorta miestä, joka jalat ristissä istui pöydällä, vuoleskellen jotain puukollaan.
— Jalallisen omaisuuteni määrään minä veljeni pojalle Istók Ráczille.
Pitkä mies yksin vilkutti silmiään.
— Kirjota, teini, kirjota — voihki kuoleva, ponnistaen kaikki voimansa.
— Talo ja kaikki mikä siinä on olkoon poikani tyttären Agnesin omaisuutta.
Sillävälin kun teini kirjotti tätä paperille, tulistuivat Agnes ja Istók Rácz peränurkassa kiistelemään. Istók väitti, että kaikki, millä vaan oli jalat, kuului nyt hänelle, pöydät, tuolit, pata ja penkit, sanalla sanoen, kaikki millä vaan on jalat. Mutta Agnes väitti että »jalalliseen omaisuuteen» kuuluvat ainoastaan kotieläimet: »En minä, Istók setä, anna täältä viedä edes ainoatakaan rikkinäistä kolmijalkaista pannua.»
Sairasta ei tämä kinailu sanottavasti häirinnyt, tuskin hän sitä kuulikaan ja hän jatkoi määräyksiään edelleen.
— Kaiken rahani, tuhannen taalaria, annan minä nuorimmalle lapsenlapselleni Ferencz Mohoraille, mutta hän saakoon sen vasta neljänkolmatta vuotiaana.