Samassa hypähti pankolta alas mainittu Ferencz Mohorai, kolmentoista vuotias poika.
— Missä ne ovat ne tuhannen taalaria, isoäiti? Anna tänne ne pian ja kuole sukkelaan.
— Hiljaa, sinä kotisirkka! Miten uskallat sinä puhua sellaisia isoäidillesi, sinä kiittämätön?
Kuolevan keltaisille kasvoille ilmestyi heikko hymy merkiksi siitä, että rakkaus ei anna itseään voittaa ja hän tarttui hellästi pojan käteen.
— Ai, sinun kätesi on niin kylmä, isoäiti. Päästä irti!
— Hyvä, hyvä, mene sinä vaan nukkumaan. Mutta käänny vielä kerran tänne valoon päin, että näkisin minkälainen sinä olet.
— Odota hiukan, minä harjaan tukkani ensin.
Sairaan mummon kasvot kirkastuivat kujeillessaan rakkaan lapsenlapsensa kanssa.
Tällä välin oli Agnes tuonut kannullisen piimää Laszlolle ja suuren leipäpalasen. Pista sanoi kärsimättömänä sairaalle:
— Vieläkö on jotain kirjotettavaa?