— Odotahan hiukan… maa, raha, talo ja huonekalut, jalallinen omaisuus… ei ole muuta! Mutta on, on sentään… molemmat rakkaat koirani. No, kelle minä annan koirani?
Aprikoiden ummisti hän silmänsä hetkeksi, sitten sanoi hän vaikeroivalla äänellä:
— Koirat? Niin tosiaankin koirat? Hei teinit, — huudahti hän melkein hilpeästi… koirat minä annan teille, teinit.
Hän oli kammottavan näköinen kun hän tätä sanoessaan irvisti hampaitaan. Valvovat sukulaiset hymyilivät, mutta Pista sanoi kohteliaasti:
— Kiitämme nöyrimmästi teitä hyväntahtoisuudestanne, mutta mitä voimme tehdä koirilla kun ei meillä itsellämmekään ole suuhun pantavaa.
— Mitä kerjäläismunkkia te sitten olette? Mistä te tulitte tänne ja minne olette matkalla?
— Me olemme orpoja, eikä meillä ole mitään matkanmäärää eikä ketään, joka meitä auttaisi, me vaan olemme onneamme etsimässä.
— Onnea? — sähisi hän ja alkoi kiihtyneenä väännellä käsiään kirjavavaaruisten tyynyjen lomassa. Entä jos minä olen teidän onnenne? Kuolevan vanhan akankin hahmossa se voi näyttäytyä. Mitä te siitä tiedätte, naperot! No, no, viekää vaan matkassanne koirani; vielä te niistä kostutte, poikani. Kuka tietää, mihin ne vielä kelpaavat? Vai ette tiedä millä niitä elättäisitte? Hei, hei! Bodri! Drava!
Kaksi tavallista pientä paimenkoiraa kömpi esille vuoteen alta: pitkäkarvaisia, tuuheahäntäisiä ne olivat molemmat; toinen oli puhtaan valkoinen ja toinen sysimusta.
— No, eikö totta, kauniita ovat minun koirani? Tule tänne sinä musta, sinä Bodri, niin, niin, nuole sinä minun laihaa kättäni, miten hyvä, lämmin kieli sinulla onkaan… minä jätän sinulle kolme kovaa taalaria, äläkä sano, että sinulla oli huono emäntä, ja sinulle, Drava, riittää hyvin yksi taalari, minä tunnen sinut ja senvuoksi jätän sinulle vaan yhden taalarin.