— Ooh, ooh! — Terttu-Anna oikein äimistyi. Varmaankin olivat ukot nyt sinne menossa. Lähdepä, Antti, katsomaan, minne päin kääntyvät kivennäiskaivon luota?
"Kylän lapsi" (niin nimitettiin pientä kiltinnäköistä orpopoikaa) istua kyyristeli pihalla kattilan ääressä, mikä oli hänelle sangen mieluisa asema, sillä hän sai sekä lämmitellä jalkojansa valkean luona että anteliaalta Terttu-Annalta välistä palan suuhunsakin.
Mutta pianpa täytyi hänen jättää vanhan Luottosen tähden tämä onnellisuus!
Harmistuneena lähti poika tallustamaan miesten perässä.
Akat olivat oikeassa. Kaunis punainen kiviristi makasi kahtena kappaleena kellastuneella nurmella. Kas, minne olivat joutuneet kullatut kirjaimet sanoista: "Jumalan kunniaksi pystytti Josef Luottonen?" Juuri näitten kirjainten kohdalta oli Jumalan ilma särkenyt ristin, ikäänkuin ilmoittaen: "en huoli kunnioituksestasi, Josef Luottonen, yhtä vähän kuin Maarian-kuvastasikaan".
Ukko kohotti katseensa maasta, missä hänen lahjansa makasi särjettynä, mutta ei rohjennut katsoa taivaasen, missä hänelle niin oltiin suuttuneita. Hänen harhaileva silmäyksensä kohtasi vihdoin lapsen, ikäänkuin olisi tämän pörröinen pää ollut välittäjänä taivaan ja maan kesken.
Antti nojasi lähellä olevaa saarnipuuta vasten ja nosteli vuoroin lihavaan hautausmaan multaan vajoovia jalkojansa, sekä ällistellen katseli Luottosta ja hänen kumppaniansa.
— Mennään pois… — virkkoi Tapani.
— Entä mitä ristin tehdään? — kysäsi Luottonen ääntänsä hilliten. —
Kittaatko palat yhteen?
— En maar! — vastasi Tapani tylysti. — Minkä Jumalan käsi on särkenyt, sitä ei ihmissormien ole lupa yhteen liittää. Onpa Jumalan kuritus teitä kerrassaan kohdannut…