Karitsa.
Alan kertomukseni siitä päivästä, jolloin Bodokin kylässä koetettiin pilviä karkottaa kirkonkelloja soittamalla. Ruuko-Jooseppi paran kämmenet rakoille kävivät, niin ahkeraan hän ajoi pois seudulta Jumalan vihan synkkiä merkkiä, joita salamat turhaan koettivat punaisiksi juovitella.
Kaikki tunsivat taivaan kurituksen olevan tulossa; hanhet huutelivat yösijoillaan ja kaakottivat siipiänsä räpytellen; puut rätisten häilyivät, tuuli pieksi maantien pölyä ja pyöritteli sitä vihaisesti ilmaan. Vartelan muorin ruskea kukko lensi talon katolle ja kiekueli sieltä; hevoset hirnuivat tallissa, ja lampaat määkyelivät tiheissä laumoissa talojen pihoilla.
Mutta kellojen soitto, joka kaikui juhlallisesti keskellä myrskyä, karkotti kun karkottikin vaaran, lukuun ottamatta pientä sadekuuroa, joka oli enemmän hyödyksi kuin vahingoksi. Kamalan rajusti häilyvä vehnä-elo ja hirssiolki tyyntyi, vähitellen selkeni taivas ja vain tulvivan Bágy-joen aaltoileva vesi, joka hurjaa vauhtia, suhisten kiiti puutarhojen alatse, osoitti, että tuolla ylempänä Majornokin ja Csoitón tienoilla on tullut rakeita, ehkä on ollut kova rankkasadekin.
Ja jollei tällä kertaa joki tulvi yli äyräittensä eikä pese Bodokin kylää, niin on sentään hyvä, kun ollaan kristittyjä katolilaisia keskellä luterilaista maakuntaa.
Joen rannalle kokoontui väkeä, sieltä täältä vilahti välistä lapio tai kuokka. Vanha Suola-Paavo oli tuonut mukanansa sauvoimenkin. Miehet kalvoivat ojia, joita myöden sadevettä laskettiin jokeen. Kun se ei vain tulisi takaisin entistänsä runsaampana!
Likainen tulvavesi aaltoili jokea alas, vieden mukanansa rannan tiheistä pensaista sekä lehtiä että kuortakin, sieltä täältä irtaantui pehmeästä maasta palasia, jotka hajosivat veteen. Hirsiä, ovia ynnä muita huonekaluja uiskenteli laineilla, näkyi siellä leipälapio, kattopäreitä, ikkunaluukku. (Vesi oli mahtanut jostain viedä muassaan kokonaisia huoneitakin!)
Sitté tuli heinälappo, sen jälkeen vierittelivät laineet puupölkyn näköistä esinettä alaspäin….
Kuu paistoi veteen. Ei se ollutkaan pölkky, vaan punaiseksi maalattu arkku, ja kas ihmettä, kuinka sirosti sen kannella istui pikkuinen karitsa.
Kas nyt, tuuli tuo sen rantaa kohden; Kyven-Johanan ikkunasta selvästi näkyy, miten elukka, takajalat allansa etujaloillaan pitää kannesta kiini. Valkovillainen on pikku karitsa, kaksi mustaa pilkkua selässä ja kaulassa punainen nauha. Totta siitä joku on jolloin paljon pitänyt!