Siinä se kärsivällisesti istuu sinne, tänne heitahtelevan arkun kannella, ikäänkuin olisi ehdoin tahdoin vesille lähtenyt, ja joskin hän välistä määkyy, niin on se vain nälän tähden. Mutta pian hän ehkä saa syötävääkin, kun arkku vain saavuttaa heinälapon tuossa tanssiellessansa. Eikä se siitä kaukana enää olekaan…. kas tuolla pyörähti Tappuraisen ladon kohdalla, Riennäpäs nyt perässä arkku pahainen!
Katseltiin tuota kotvasen, odoteltiin, eiköhän se jo pistäy esiin tuolta polvekkeen takaa, mutta eipä näkynyt. Pimeä oli sen ihan miellyt tai ehkäpä oli Suola-Paavo sen sauvoimellansa saanut kiini…. kuten aamulla varmaan on asia selviävä.
Mutta hänpä sanoo, että hän tosin oli rannassa, mutta ei nähnyt vihiäkään koko kalusta, ja sitenhän laita lienee ollutkin, koska niin äveriäs ja mahtava mies sen sanoo, joka mennä vuonna vähäksyi lautamiehen virkaa, kun hänestä kumminkin tänä vuonna, jos eletään, tulee kylän vanhin.
Mutta tuon karitsan puheeksi tullen, on kumminkin omituista, että kylän yläpäässä kaikki ovat sen nähneet, mutta Suola-Paavon puutarhan kohdalla katoo se kuulumattomiin eikä alapäässä kukaan tiedä karitsasta niin mitään.
Heti seuraavana päivänä kaikki pahat kielet liikkeelle, tuskin ne sitä aikaa alallansa olivat, kun jumalanpalvelus kirkossa kesti, vaikka olisi ennen kaikkia tullut kiittää Jumalaa, joka oli armahtanut kylää veden uhriksi joutumasta… kaikki pahat kielet tulivat liikkeelle toisten hyvää nimeä ja kunnista panetellaksensa.
Enimmän epäiltiin Suola-Paavoa; ei kenkään muu kuin hän ollut korjannut arkkua! Mutta eipähän Jumala torku, vaan paha on pahan palkka, ei asia voi sillensä jäädä. Tottahan arkun omistaja vielä jostain ilmestyy!
Juteltiin, kuiskaeltiin (kukapas saattaisi olla sellaisesta asiasta sanaa hiiskumatta?) että arkussa oli niin ja niin suuri läjä vanhoja hopeataalareitakin.
Kyllä totuus sentään totuutena pysyy, eikä ukko Paavonkaan asiat mahda kaikki niin aivan oikein olla, koska tuo "rapajuoppo" Mooseksen Yrjänä, Gózonin räätäli, sanoi tuonnoin täällä käydessään; että jollei hänen suunsa olisi salvassa, niin… Kukapa tietää? On tuo sentään merkillistä puhetta, tuo taalarijuttu.
Ei siinä arkussa ollut äyriäkään rahaa, vaan kuten jo on tullut selville, sisälsi se majornokilaisen Agnes Pallosen myötäjäiset: kolme sarssihametta, joista yksi neljänkaistainen, kuusi huivia, niistä kaksi kaulassa pidettävää, hopeahakainen liivi, kymmenen aivinaista paitaa, päällysnuttu sekä vielä pieksut, ihka uudet, ei ollut vielä korkoihin ehditty kiskojakaan lyödä. Agnes parka! Siinä arkussa oli koko hänen omaisuutensa.
Samoin kuin tulvavesi vei mökkiläisen asunnon, vei se sieltä naimapuuhatkin. Ilman vaatteitta ei voi mennä vihille häpeemään. Ja oli hänellä riittävästi tavaraa, pala palalta työllä ja tuskalla piikana ollessaan koottua. Ensi syksynä olisi jo pantu kulutukseen, niin ainakin sulhanen itse sanoi viime lauvantaina, — mutta nyt, Herra tiesi, koska siitä mitään tulee?