Olisipa maar Mikko Pallosen huoneessa surua, jos näet mökki vielä seisoisi, eikä surua vain olisi sentähden, että vesi töllin vei. Agnes itkee, jotta kirkkaat silmänsä punaisiksi käyvät, vaikka hänen pitäisi lohdutta nuorempaa sisartansa, pikku Annia, jonka karitsa sai niin pahan lopun, tuo pikku Sokuri, jonka kanssa hän leikitteli, jopa makasikin… ei ole enää hienon ruohon syöjää, kun kiltti Sokuri on hukkunut…
Vielä viimeisenä päivänä oli se sirosti häntäänsä heilutellen hyppiellyt päivänpaisteessa, nuoleskellut Annin pientä kätöstä ja katsellut häntä lempeillä silmillään, ikäänkuin aavistaen hänet viimeisen kerran näkevänsä.
Mutta entä jos karitsa löytyy vielä, jos se tuodaan takaisin…!
Viikon, parin perästä tulikin huhu uiskentelevasta arkusta, jonka kannella istui karitsa niin vakaana, ikäänkuin olisi se ollut siinä aarteita vartioimassa. Se oli nähty Csoltóssa ja Badokissakin; noin puoliyön aikaan oli tuima virta sen sinne tuonut.
Jos asiassa vain jotain perää on, niin ei se saata olla muu, kuin
Pallosen tyttöjen aarre!
Heti lähtikin Mikko Pallonen matkalle. Lupasi hankkia takaisin tytärtensä laillisen omaisuuden, vaikka jalat polviin asti kuluisivat.
Ja täten tapahtui Bodokin kylässä se kamala tapaus, kun äveriäimmän miehen talo tutkittiin. Herrainen aika; on se laki sentään sangen mahtava! Siellä oli itse tuomari sekä nimismies, sillä Mikko oli kulkupuheitten mukaan kääntynyt esivallan puoleen.
Mutta ei hän siitä suuria hyötynyt, sillä Paavon luota ei mitään löydetty. Suutuksissaan lähti Pallonen kotia; tytöt tulivat jo kylän rajalla vastaan, ei häntä olisi hartaammin odotettu, vaikka olisi markkinoilta tullut.
— Onko teillä karitsaa? — kysäsi Agnes arasti. Kuinka olisikaan tyttö ensin tohtinut kysellä arkun perään! Olisi ehkä mennyt tainnoksiin, jos äkkiä olisi saanut kuulla, että se on löydetty.
— Ei karitsaa, eikä arkkua. Vaikka tuomari kaikki paikat nuuski tuon miehen luona, jota epäilen. Hän kertoi juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Agnes pudisti pahaa luullen päätänsä.