— Te olette voimallinen, menitte väellä häntä kohden, nyt lähden minä heikko, puhui hän rohkeasti, ja viekkaus on oleva minun aseeni.
Nuorin tytär ei puhunut mitään; hän oli heikoin joukosta.
Viikon päivät viipyi Agnes poissa, etsieli, tutkieli, urkki joka haaralta, kävi Gózonissakin, missä yksi Suola-Paavon tyttäristä on naituna, jos ehkä sieltä löytyvät hänen vaatteensa. Mutta ei päästy jäljille, vaan vielä hän päälle päätteeksi sairastui, jotta täytyi mennä häntä hevosella Bodokista noutamaan.
Turha oli siis Agneksenkin matka. Ei auttanut väki eikä viekkaus. Pahan valta on molempia suurempi.
Mutta entä jos totuus olisi lähtenyt liikkeelle, ilman valepukua, suoraa tietä, ilman mestaajan miekkaa, vain paljain käsin…?
Täytyi jo luopua toivostakin. Turhaa olisi ollut kahta oljenkortta enään tämän asian hyväksi ristiin panna; se vain olisi hullummaksi käynyt.
Nyt eivät yksin Agneksen myötäjäiset ole mennyttä kalua, vaan myöskin hänen terveytensä.
Lähdettäissä häntä noutamaan, tyynyjä ja vaippoja rattailla, otti ukko pikku Anninkin mukaansa; antaa hänen nähdä vähän maailmaa. On ennen pitkää kahdeksan vuotias, eikä vielä ole omasta kylästä ollut, kovin on häntä lellitelty… mitä puhuinkaan, onhan tyttö paran äiti jo aikoja sitten kuollut!
Enemmän Agnesta vaivasi pelko kuin sairaus; kun kolmen hengen astuivat jalkaisin pitkin kylän kivikatua, aikoen vasta kellokastarin edustalla nousta kärryille, käveli Agnes niin rivakkaasti, kuin olisi hän jaksanut jalkaisin kotia saakka.
Juuri kun he olivat Kulmalan Yrjön talon kohdalla, tulee Paavolan aitan takaa heitä vastaan koko kylän esimiehet ja päävaarit, heidän joukossansa Suola-Paavokin, juhlatamineissa, ihka uudet turkit yllä. Sepä totta — tänään oli täällä uusi kirkko vihittävä.