Kunhan mies olisi edes sanan sanonut jäähyväisiksi kotoa lähteissänsä, niin ei kauniin vaimon mieli olisi niin karvas, hänen, jota nyt nimitetään "elävänleskeksi". Kunhan edes olisi häntä kerran suudellut, vaikka kylmästikin; kun olisi väkillisestikin sanonut lähteissänsä: "minua et enää saa nähdä, rakastan toista ja lähden hänen kanssansa".
Mutta hän karkasi salaa, he olivat itsensä yhteen puhuneet. Niin hän meni eikä ole takaisin palannut. Ja siitä on jo vuosi kulunut, kokonainen vuosi.
Hän tulee takaisin. Varmaan tulee. Pekka ei ole paha mies. Hänellä on aina ollut hyvä sydän; se ei saata olla vielä peräti turmeltunut. Tuo nainen on tehnyt hänen kieropäiseksi, on saattanut tunkeutua hänen sydämmeensä; mutta hänen on laitansa sama kuin huonon maalauksen, jonka aika panee ja kuluttaa pois. Kyllä Pekka vielä tulee.
Sohvi oli hyvässä toivossa ja joka kerta kun sakset hänen neuleessaan putosivat laattiaan, huokasi hän toivoen, että ne jäisivät pystöön kärki lattiaan, sillä se olisi ollut näet hyvä enne; nähdessään harakan lentävän ikkunan ohitse, katseli hän, eikö tuo istahtane hänen aidallensa.
Mutta sakset eivät ottaneet valhetellaksensa eikä harakkakaan…
Iltaisin auringon läskeissä istui hän tupansa kynnykselle, mistä näkyi kauvas, kauvas mutkikkaalle maantielle, aivan sinne asti, missä pilvien ääret maan päälle ulottuvat.
Hän varjosti kauneita, vaaleita kasvojaan kädellä ja katsoa tuijotti tuohon suureen, salaiseen kirjaan, missä olivat kirjaimina kuorma-ajurien rattaat, kaupungista palaavat matkamiehet ja Herra tiesi, mitä kaikkia.
Kyläläiset ohi käydessään häntä tervehtelivät, mutta ei hän heitä huomannut.
— Sohvi odottaa miestänsä! — kuiskailivat he keskenänsä ja nauraa hihittivät.
Mutta Sohvi parka oli kun olikin oikeassa. Hänen sydämmensä tiesi, aavisti enemmän, kuin koko mailman viisaus olisi voinut selittää.