Hänen eräänä aamupäivänä paraikaa tupakanlanttuja kastellessaan, (jos mies tulee kotia, niin on mitä poltella talven pitkän) poikkesi pihaan rupuliarpinen, vanha eukko, joka toi hyviä sanomia.
— Tulen miehesi luota, Sohvi! Hän pyytää, että antaisit hänelle anteeksi. Hän on kovasti katunut tekoansa. Tuolla hän on työssä kolmannessa pitäjässä Gózonissa: siellä laitetaan sinkkipellillä katettua kirkontornia. Hän ei tohtinut itse tulla, pelkäsi näet, että, olet hänelle kovin suuttunut. Hän pyytää, että jos hänelle anteeksi annat, niin lähdet sinä hänen luoksensa.
— Mennään yhdessä! — virkkoi tuo lempeä, vaalea vaimo.
Hän otti päästänsä mustan huivin ja vaihtoi sen punaiseen matkaa varten. Se oli Pekan lempiväri, ja muuten tähän tilaisuuteen sopivakin.
* * * * *
Kullattu risti piti asetettaman kirkontornin huippuun. Armollisen ruununvoudin rouva oli onnellisesti synnyttänyt kaksoiset, ja siitä iloissaan oli hän lahjoittanut kirkolle tuon ristin.
— Kuka ottaa työn tehdäksensä, pojat? — kysyi salvumestari Mikko Turvas.
— Minä! — vastasi Pekka. Minä menen, mestari.
— Ehkä Samuli olisi soveliaampi. Sinä olet liian raskas.
— En ole koskaan itseäni keveämmäksi tuntenut kuin tällä hetkellä.