Aamulla levisi kylässä kova huhu, että viime yönä, Lucian yönä, olivat paholaiset koirien haahmossa repineet kuoliaaksi erään noidan hautausmaalla.
Kun mekin puolestamme todistimme asiassa perää olevan, valitsi maistraatti heti valiokunnan, jonka piti paikalla, missä asia oli tapahtunut, ottaa siitä tarkempi selko.
Pyysin isältäni lupaa mennä arvoisan valiokunnan myötä hautausmaalle. Etunenässä tepasti kunnianarvoisa kylänvanhin, hänen perässänsä tallusti Tapani Perttunen, paksulla kirsikkapuisella sauvalla isänmaata tonkien. Olipa joukossa Mikko Huotrakin; hän puolittain vakuutti, ettei mailmassa noitia olekaan, mutta tämä yksinäinen tapaus saattoi muka olla poikkeuksena.
Saavuimme Pekka vainajan haudalle ja näimme jälkiä yöllisestä metakasta. Pekan hauta oli aivan ihka uusien koruommeltujen turkkien näköinen. (Pekka parka koko ikänsä tuollaisia turkkia halusi). Mutta kukat olivat verellä maalatut valkoiselle lumelle!
Tämä merkillinen paikka oli vielä täynnä vaaterepaleita. Palanen sinistä liinaa, se oli varmaan huivista kotoisin; — kappale punaista silkkiä, tämä taasen hametta (ehkä juuri samaa, jonkatähden Pekka paholaisen kanssa kontrahdin teki); siellä täällä repaleita karkeampaa kotokutoista palttinaa, varmaan paidanpalasia.
Kylänvanhin veti hattua toiselle korvalle ja virkkoi seuraavasti (hereillä korvin kuuntelimme hänen sanojansa):
— Sen minä sanon vain, ettei viime yönä pääkaupungissakaan ole tällaisia tapahtunut.
— Mitä asiasta muuten arvelette? — kyselivät toiset.
— Mitäkö arvelen, mitäkö, — virkkoi ukko — sitä, että tässä on yksi sangen ikävä seikka.
— Mikäs se olisi, arvoisa herrastuomari?