— No, odotetaan sitte.
Hän istui kivelle pihassa, kuunteli mulperipuiden kuiskutuksia, mehiläisten surinata…
— Onpa mailma sentään ihana näin keväiseen aikaan. Koko luonto hymyilee, iloitsee. Kaikki alkaa uutta elämätä. Vain yhden elämä raukee!
Hän hypähti kiivaasti seisaalle ja meni toisen kerran ikkunan alle koputtamaan.
— No, olkoon menneeksi…! astun sisälle huoneesesi!
Hän avasi porstuan oven salvasta ja meni sisään.
Isäntä katsoa tuijotti vierasta kasvoihin, jotka olivat juovia, ryppyjä täynnä, mutta ei näkynyt niissä enää kopeutta, ylvästelemistä.
— Noh, olkoon menneeksi, vastasi isäntä. — Annan tyttäreni. Annan
Herran nimeen… tulkoon vaimoksi pojallesi. Tyttö kyllä on suostuva.
— Mistä sen tiedät?
— Olen sen nähnyt hänen kasvoistansa eilen ja tänään. Mennään puutarhaan, niin saat sinäkin nähdä.