— Jätän — vastasi mies äreästi. — Häät kestävätkin kolme päivää.
Nyt tultiin hamppulikojen kohdalle. Tien reunaa pitkin asteli Kulmalan
Santeri, juhlatamineissa ja oli vain sattumalta kääntyvinänsä
rattaitten ratinaa kuullessaan, — laajalti maa täriseekin, kun Juho
Oksasen hevoset ovat liikkeellä.
Mutta mitä nyt hevosista…! Juho vain tutkii vaimonsa kasvoja. Kas, kuinka silmät kiiluivat, vaimon vilaistessa soreaan nuorukaiseen, se katse oli niin hellä, niin raukea… Ja voi, kädestä putosi jotain; ei ole enää valkoista ruusua rinnassa.
Ohjakset luisuivat yhä höllemmiksi Juhon hervottomista käsistä… tuulispään nopeudella laukkaavat vauhkoina hevoset. Ei niitä enää voi heposiksi sanoa, vaan suuriksi, kauheiksi siivillisiksi, jotka lentävät… kiitävät… Eivät ole siivillisiäkään, vaan ehkä ovat musta kuolema!
— Armoa, apua! Pidä ohjaksista! — kiljui Klaara. Tuossa on vuoren halkeama…!
— Jumala sinua rangaiskoon!
— Pidä kiini ohjaksista, rakas puolisoni, kultaseni!
Hän pitikin, kunnes sai solmun auki, mutta sitte maiskahutti hän kerran huulillansa ja huusi:
— Hei, hevoseni!
Näin huutaen heitti hän auki avatut ohjakset käsistänsä Mustan ja
Ihmeen niskaan…