Juho katseli hevosiansa ja nähdessään nuo soreat päät, jotka vuoroin painuivat rintaa vasten, vuoroin kohosivat taas ylös, miten vaskisoljet ja renkaat valjaissa kiilsivät ja loistivat, kuinka koreat vyöt hyvin hevosille sopivat ja teräskengät olivat kavioitten alla isänmaan tuleen sytyttää, niin paisui hänen rintansa mielihyvästä.
Paras olikin, kun ei ollut myynyt kellekään hevosiansa, vaikka oli monta kertaa ostaa pyydetty. Ei ollut paljo aikaa siitä, kun Bodokin ja Csoltón kyläläiset kokosivat neljätuhatta floriinia ostaakseen hänen hevosensa, jotta voisivat ne heti tappaa. Hitto heidät kujeinensa periköön!
Hevosista kääntyi hänen katseensa vaimon kauneisin kasvoihin, lumivalkoiseen kaulaan ja lumivalkoisesta kaulasta rinnassa oleviin ruusuihin, sekä punaiseen että valkoiseen.
Niin sanoi… niin hän sanoi.
Juho sivalsi kerran piiskalla, hevoset lennossa juoksivat; kaunis vaimo nosti kätensä varjostimeksi viekkaiden silmiensä eteen, katsella tuijottaen seutua; hänen ajatuksensa samoin muualla lensivät.
— En luullutkaan, Juho, että ottaisit minua mukaan; tiedän, ettet tee sitä kernaasti… minusta piestään niin paljo kieltä…
Klaara odotti miehensä rupeevan puhumaan, kyselemään, mutta hän myöskin katseli seutua, ohi kiitäviä niittyjä, lähenevää pellavalikoa, jossa viheriä vesi kiilui ivallisesti vilkkuvien silmien lailla.
— Ajattelin myöskin, kun olet aikonut huomenna kaupunkiin, että lähdet sinne suoraan häätalosta.
Juho ei vastannut tähänkään. Tulkoon vaimo vielä vähän lähemmäksi pistelemään!
— Oletpa kovin laiskaksi käynyt! Et viitsi puhellakaan. Mitenkä aiot tehdä, annas kuulla. Jätötkö minut häätaloon, vai otatko mukaasi kaupunkiin?