Niin heidän kävi, että suutelivat päiväkausia, ja iloisen hääväen lähdettyä kuului talosta äskeistänsä raikkaampia naurun ääniä ja vielä kovempaa ovien pauketta.
Illallisen aikaan muistui heidän mieleensä, etteivät vielä olleet päivällistäkään syöneet.
— Annaseni! Riennäpäs! Jo riittää täksi kertaa suukkoja… Tiedätkös, en ole tänään vielä saanut ruokaa?
— Ruokaa, — toisti Anna äimistyen — en minäkään, Juuso, en minäkään vielä ole syönyt.
— Osaatko laittaa ruokaa? — kysyi mies huolestuneena.
Pikku Anna mietti hetkisen; valkoinen otsa kävi emäntämäisiin ryppyihin ja vasen käsi piteli arvokkaasti kengän kärkeä.
— Miks'en osaa! — vastasi hän verkkaan ja pujahti kasvot tulipunaisina kyökkiin.
Puolen tunnin kuluttua oli keitto pöydällä. Juuso pisti lusikallisen suuhunsa, mutta heti ensi suun täydeltä hän jo kalpeni, hypähti seisoalle.
— Myrkkyä! — huusi hän kalman kelmeänä.
— Voi minua onnetonta. En osaa mitään tehdä. Miksi naitkaan minut?