Vuca säikähti; koska hän ei ymmärtänyt unkarinkieltä, ei hän voinut käsittää, mitä niin kauheaa tuo »tanakka poika» oli sanonut hänen Korjákilleen, että tämä alkoi nyyhkyttää. Muuten hänen päänsä oli jo vähän sekaisin niiltä monista näytelmistä, joissa hän oli ollut mukana. Hän ei tiennyt enää, mitä uskoa, mitä ei. Niin hän siis kuiskasi Korjákille romaniaksi oman henkilökohtaisen vakaumuksensa:
»Nu pot crede, ca e rege.» (En voi uskoa, että tuo on kuningas.)
Nyt astui hovipoika Korjákin luo ja ojensi hänelle kultaisen ruukun, miekan ja aateliskirjan.
»Korják Várpalota», jatkoi kuningas, »te olette nyt aatelismies; palvelkaa kuningasta ja isänmaata tarpeen tullen miekallannekin.»
»Sydämeni jokainen lyönti kuuluu kuninkaalle!» änkytti herra Korják
Várpalota.
»No, no, jalosukuinen herra», sanoi Matias leikilliseen sävyyn, puhutellen uutta aatelismiestä ensi kertaa asianmukaisesti, »säästäkää muutamia lyöntejä nuorta rouvaanne varten; kuningas tyytyy kyllä kymmenykseen. Ja sinä», jatkoi hän kääntyen Vucan puoleen, »saat myös, mitä toivot, saat minun keittäjäni yhdeksi vuodeksi. Vihkimisen jälkeen voutini valjastuttaa teille, ja keittäjä lähtee teidän kanssanne.» (Hän viittasi kädellään.) »Voitte mennä.»
Iloa ja onnea täynnä he horjuivat ulos. Mutta kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, hyppeli pikku Vuca edellä kuin vallaton pikku karitsa.
Kuningas huusi vielä papille: »Odottakaa kappelissa, kunnianarvoisa isä, sillä mahdollista on, että saatte vielä uutta tehtävää. Mutta ensin pari sanaa.»
Pappi jäi seisomaan kynnykselle.
»Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, joka juuri tuli mieleeni. Mitä arvelette siitä, että avioliitot solmitaan taivaassa?»