Hän oli ehkä unohtanut koko asian — tai ei päässyt muilta tehtäviltään. (Olihan hänellä kyllin paljon työtä.) Eipä sillä väliä. Hän tulee joskus toiste katsomaan paratiisiaan! Sillä varsin pian oli halki koko Siebenbürgenin levinnyt tieto kauniiden naisten kylästä, ja Szelistyetä sanottiin »kuninkaan paratiisiksi.»
Mutta kuningas ei tullut seuraavanakaan vuonna. Dóczy kutsui häntä kyllä katsomaan Szelistyen kauniita naisia. »Tulen kyllä joskus», kuului vastaus. Alati vain »joskus». Dóczy odotti, odotti yhä, ja missä ikänä sukelsi esiin kaunis nainen ja Dóczy sai siitä tiedon, hankki hän kaunokaisen itselleen, sillä nyt hän jo piti kunnia-asiana päästä esittämään kuninkaalle yhä kauniimpia naisia. Hän houkutteli naisen uutiskyläänsä; olkoon tämäkin orvokki lisäämässä kuninkaan paratiisin ihanuutta.
Herra Rostó itse muutti vanhoilla päivillään Szelistyeen. Hänestä tuli »custos pulchritudinis» (kauneuden vaatija), joka tilanomistajan nimessä huolehti naisten pukimista ja niinikään heidän ihonsa hienouden ja raikkauden pysyväisyydestä. Hän kiehutti keittiössään moniaita taikalääkkeitä yrteistä ja ruohoista ja tarkkasi, etteivät böömiläiset antaneet naistensa toimitella raskaita töitä. Kun naiset eivät suojelleet kasvojaan auringon paahteelta, moitti hän heitä: »Luuletko siis, sinä hanhi, että nuo kasvot ovat sinun omaisuuttasi?»
Se oli virka, johon kuului verrattain laaja toimiala. Sitäpaitsi se oli todellakin harvinainen, sillä ei ennen eikä jälkeen kukaan ole hoitanut sentapaista tointa. Ainakin tällä yhdellä ovat virkapaikat Unkarissa vähentyneet.
Hän huolehti, etteivät naiset menneet ulkoilmaan perin kylminä talvipäivinä, jotta eivät saisi nenäänsä punaiseksi, etteivät he käyttäneet liian tilavia kenkiä, jotteivät heidän jalkansa tulisi leveiksi. Ja kun syntyi tyttölapsi, rupesi hän sen kummiksi ja alkoi jo lapsen maatessa kätkyessä vaalia sen kauneutta.
Mutta mitä tämä kaikki hyödytti, kun ei kuningas kumminkaan tullut…
Kerran olivat turkkilaiset esteenä, toisen kerran hän taas soti Fredrikiä vastaan. Myöhemmin hän meni naimisiin — siitä huolimatta hän olisi voinut tulla. Pian hän taas joutui riitaan Podjebradin kanssa — eikä tullut, kerta kaikkiaan ei.
Aika kului, vuosi toisensa jälkeen häipyi, kuninkaallisesta nuorukaisesta oli varttunut vakava mies; hän oli kenties jo vallan unohtanut ruusutarhansa, kun se jo itsestään versoi; sillä mitä ihanimmat ruusut ja nuput kasvoivat siellä. Rintalapsista, jotka herra Rostó kerran oli kantanut kasteelle, oli kehittynyt ihmeen ihania neitoja ja komeita kauniita nuorukaisia.
Nämä menivät keskenään naimisiin, ja uudesta keväästä puhkesi uusia nuppuja, kauneudesta syntyi uutta kauneutta…
Ja huhu kulki yhä etäämmälle Matosista Tiszaan asti ja toiselta puolen Oltiin saakka ja vieläkin kauemmaksi; se kertoi, että Szehstye-nimisessä kylässä pelloilla ja niityillä käyttelivät sirppiä ja haravaa niin ihmeellisen kauniit naiset, että vain kuninkaat uskaltavat uneksia sellaisista. Paimenpillien kaihoisat huhuilut tarinoivat tästä ihmeestä, ja suurten herrain petolliset ajatukset kiertelivät tätä asiaa kuin haukka uhriaan.