»Ah, armollinen herra, musta kastike [Tällä unkarilainen tarkoittaa pientä harmia, — Suom.] tulee vielä perässä. Herra luutnantilla on kirjekin teidän armollenne.»
Nagyszebenin kreivi otti kirjeen, tarkasti sinetin ja nosti sen edessä hattuaan, koska se oli kuninkaan sinetti.
Sitten hän mursi auki kirjeen ja luki sen. Samassa hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan.
Sitten hän viittasi Rostón mukaansa, ja he menivät molemmat hänen työhuoneeseensa, missä hän epätoivon vimmalla kävi tuon viheliäisen ukon kimppuun, joka nimitti itseään Mikael Rostóksi ja jolle hän oli suvainnut antaa luottamuksensa.
»Ja kuule nyt, sinä vanha hölmö, joka kirottuine neuvoinesi ja lörpötyksinesi olet syössyt minut mestauslavan juurelle! Sinä et pääse niinkään vähällä tästä asiasta. Jos minun pääni kierähtää, saa sinun pääsi näyttää sille tietä, sillä minullakin on jus gladii (miekkaoikeus). Koirat nuolevat veresi, ellet saa muutosta aikaan. Ja se on mahdollista vain, jos sekä sinä että minä käymme koko Siebenbürgenin ristiin rastiin ja missä vain näemme kauniin naisihmisen vaihdamme sen tavaralla ja rahauhrilla sekä erilaisilla juonilla szelistyeläisnaiseen, siirtäen kaunottaren tänne ja meikäläiset vice versa sinne, jotta kun kuningas tulee metsästämään, hän täällä tapaa vain kauniita ja somia, mistä sitten voimme saada suuren palkinnon korvaukseksi.» [Historiallista; Thomas Kászonin kronikasta.]
Ja niin tapahtuikin. Ihan kuollakseen pelästynyt Dóczy antoi böömiläisille kunnolliset vaatteet ja pani ne määräyksen mukaisesti asumaan Szelistyeen. Hän antoi heille runsaasti maata ja sääsi Stefan Szilyn pyynnöstä ihmisystävällisiä poikkeuslakeja, joiden nojalla he voivat menestyä ja viihtyä. Mutta heidän tuli naida vain kauniita naisia ja tyttöjä. Hän sanoi heille, että syksyksi hän itse (Nagyszebenin kreivi) toimittaisi jokaiselle heistä niin kauniin vaimon kuin miessilmä ikinä voi toivoa.
Pelko on suuri herra, ja pahempi kuin salamanisku on uhkaava pilvi. — Ylös, Rostó, — sanoi vanha prefekti itselleen ja ryhtyi virkamiehineen ja uskottuineen tyystin tutkimaan koko Siebenbürgeniä haaliakseen kokoon kauniita naisia ja tyttöjä, tietysti maaorjia (kuten metsästä haetaan maukkaita fasaaneja) ja houkutellakseen ne Szelistyeen, muutamat kauniin sanoin, toiset muita keinoja käyttäen, avaten milloin kalleuksilla täytetyn arkun, milloin muita ovelan ihmisjärjen työntölaatikoita.
Kaikki suoritettiin kuumeisen kiireesti, koko kesä touhuttiin, ja se onnistui.
Kun metsästyskausi alkoi, oli Szelistyessä suoritettu laaja perkaus- ja istutustyö loppuun. Karut naiset oli siroitettu kaikkiin ilmansuuntiin, ja joukko ylen kauniita oli haalittu Szelistyeen kaikilta tienoilta, niin ettei sitä »helluntaimallia», jonka kuningas oli pidättänyt Várpalotaan, olisi voitu verratakaan näihin yhteen kohtaan kasattuihin keijukaisiin. Milloinkaan sitä ennen ei ollut noin lauha tuuli puhaltanut böömiläisille kuin nyt näille. Jokainen rampa böömiläinen sai ylen ihanan naisen, jonka veroista kuningas Podjebradkaan kotonaan »kultaisessa Prahassa» ei koskaan ollut syleillyt.
Hinkalot kävivät kyllä tyhjiksi, ja pelloilta hävisi yksi ja toinen härkäpari, mutta lopuksi voi Nagyszebenin kreivi sentään helpotuksesta huokaisten sanoa: »Nyt saa kuningas tulla.» Fogarasin keväiset kauriitkin olivat sillä välin varttuneet; niistä oli tullut kauniita solakoita kaurisneitoja. Mutta kuningasta ei kuulunut.