Joka sunnuntai vieraili kauniin naisen luona rouva Bolondóczy, joka siihen aikaan niinikään oli kuulu kaunotar. (Hänen kuvaansa säilytettiin pitkät ajat Várpalotan linnassa, kunnes Waldsteinin kreivit viime vuosisadalla viskasivat sen romuhuoneeseen.)
Molemmat naiset istuutuivat silloin pylväitten kannattamalle parvekkeelle, missä he kuuntelivat metsän huminaa ja punoivat siihen surunsa ja ilonsa. Heidän kohtaloissaan oli paljon, mikä oli omiaan yhdistämään heidät toisiinsa. He olivat yhdessä saapuneet tänne Siebenbürgenistä, ja sama kuninkaallinen oikku oli saattanut heidät heidän nykyiseen asemaansa.
He puhelivat kuninkaasta, hänen suunnitelmistaan ja herroista, jotka kävivät hänen luonaan, toinen toistaan mahtavammista. Rouva Bolondóczy osasi lisäksi aina kertoa moninaisia uutisia, sillä herra Bolondóczy oli hovin ja suurten herrain erinomaisessa suosiossa, ja hän kuuli ja tarkkaili, mitä mainittavaa maailmassa tapahtui.
Tietysti keskustelu kääntyi myöskin kolmanteen kaunottareen, jalosukuiseen rouva Korjákiin. Herrat puhuivat paljon hänestä. He poikkesivat itsekin »Oravaiseen» (eli Kultaiseen ruukkuun», joksi majatalon nimi hiljan oli muutettu). »Kultainen ruukku» on perin suosittu paikka. Kolmisilmäinen Wolfgang on ainiaaksi häipynyt hämärään; »Mustassa puhvelissa» on vain silloin ääntä, kun pari yökköä on illalla lentänyt hevosten juottopaikalle ja kovasti rääkyen lepattaa hirsien ympärille.
Entä Korjákit? Heillä ei ole hätää! He rikastuvat. Heidän omaisuutensa lisääntyy niin, etteivät he enää tiedä, mitä tekisivät rahalla. Mutta miksipä eivät rikastuisi? Keittäähän kuninkaan kokki »Kultaisessa ruukussa».
Tiedetäänhän, millainen budalainen porvari on siinä suhteessa. Hän on perso kaikelle, mikä tulee »hovista»; savukin on hajuvettä hänelle, kun se tupruaa kuninkaallisen linnan savupiipuista. »Mitä? Kuninkaan kokki keittää 'Kultaisessa ruukussa'. No, sitä ruokaa meidän pitää kerran maistaa.» Vieraat tungeskelivat kuin ampiaiset hunajan ympärillä, ja paikoista oikein tapeltiin. Korjákin täytyi lisätä kylkirakennus »Kultaiseen ruukkuun». Mikä ihana ajatus olikaan ovelalla pikku Vucalla ollut, kun hän pyysi kuninkaan keittäjän lainaksi!
Tosin Pogra, keittäjä palasi vuoden kuluttua Várpalotaan, minkä Korjákit tietysti salasivat, mutta Vuca oli siihen mennessä oppinut hänen taitonsa niin täydellisesti, että vieraat hänen keittäessään ylistivät Pograa vielä enemmän kuin ennen. »Se penteleen mies keittää yhä vain paremmin», sanoivat he.
Hyvä Jumala, kuinka merkillisesti kohtalo usein johtaa ihmisten vaiheita! Sallimuksen tuhlaillessa onnea ja menestystä »mallikokoelmalle», jonka herra Rostó oli työläästi haalinut kokoon, täytyi kelpo kerääjän sietää perin epämiellyttäviä kohtauksia.
Kun hän saapui kotiin mukanaan Stefan Szilyn joukkojen saattamat kolmesataa »kerjäläistä» ja kun Nagyszebenin kreivi oli katsellut noita jänteviä miehiä, puristi hän Rostón kättä.
»Olettepa kelpo mies, Rostó-serkku! Tämän tehtävän olette suorittanut kerrassaan mainiosti!»