»Teidän majesteettinne ryhtyisi siihen tehtävään? Ah, kuinka hyväsydäminen ihminen onkaan majesteetti!» Jälkimäisen lauseen hän jo sanoi ilkamoivalla äänellä, hieman ivallisesti. »Ah, mitä kaikkea teidän majesteettinne keksiikään! Entä kestääkö se kauan?»
»Kyllä, sydänkäpyseni, noin tuuhea tukka vaatii paljon aikaa. Ainakin vuoden se kestää. Mutta ehkä kauemminkin, kuten itse haluat. Onko hyvä näin, sano?»
Ihana nainen irroitti hitaasti, mykkänä, ja tuumivana, tukkansa kuninkaan kaulalta; sitten hän ravisti sen päätänsä heilauttamalla kaikille suunnille, niin että se peitti hänet edestä ja takaa tiheään tulvaansa, ja näin hiusten seasta kuin niistäkin pimeästä teltasta puhuen hän sanoi:
»Teidän pitää aloittaa heti. Ja ottakaamme pisin mitaksi. Tämä ehkä. Se on arviolta puolentoista kyynärän pituinen. Voi, voi, se tekee kipeää! Pian näpsäytän teitä, sormille…»
Hänen suunsa vääntyi itkuun, mutta kun hius oli nyhtäisty irti, hymyili hän kuninkaalle suloisesti, viekoittelevasti, ja kun Matias uteliaana toteamaan, kuinka pitkä nyhtäisty suortuva oli, mittasi sitä levitetyillä käsivarsillaan, riensi hänkin vaistomaisesti katsomaan nyhtäistyä hiuskarvaa ja ummistaen silmänsä salli kuninkaan käsivarsien kietoutua solakan vartalonsa ympärille.
* * * * *
Jokseenkin likellä Várpalotan linnaa, syvällä Bakonyn metsässä eräällä sen kauneimmista kohdista, huomaa matkustaja rauniot. Ja rauniot ovat harvinaisia tässä vanhassa metsien kuninkaassa. Eivät rosvot eivätkä santarmit rakenna. Mutta täällä oleskeli pitkät ajat vain rosvoja ja santarmeja, toinen ajoi toista takaa. Matiaksen aikana oli tämä metsä vielä aarniometsää. Läpipääsemättömän tiheät köynnöskasvit kiersivät jättiläispuiden runkoja ja niiden väliä, niin että alkueläimetkin liikkuivat työläästi tiheikössä. Mistäpä täällä olisi löytänyt ihmisasunnon? Ihmisjälkiäkin näki ylen harvoin. Siellä täällä oli nurmella musta kohta osoittamassa paikkaa, missä kerran oli palanut leirituli. Rosvot olivat siinä käristäneet karitsoja tai nuoria lehmiä, toisin sanoen punnitsematonta lihaa; punnittua lihaa ei Bakonyn metsässä syönyt kukaan.
Sattui kyllä toisinaan, että hurskas erakko rakensi majansa sinne. Siihen aikaan oli erakkoelämä vielä tuottavaa hommaa, kun kylistä kannettiin runsaat almut. Tai joku pystytti kappelin paikalle, missä jokin hänen omaisistaan oli surmattu. Nämä olivat tuon metsän rakennuksia. Mutta mainituista raunioista voi päättää siinä joskus olleen herrastalon, ja vaistomaisesti tulee kysyneeksi itseltään, kenellä lienee ollut noin hupsu oikku asettua tänne asumaan.
Metsänvartijat — sillä nykyään suojellaan metsää ihmisiltä, aikaisemmin ihmisiä metsältä — kertovat raunioista seuraavaa: »Tämä oli kuningas Matiaksen metsästysmaja; tänne hän poikkesi, kun hän oli karhunajossa myöhästynyt ja yö oli hänet yllättänyt.»
Várpalotan vanhat naiset, jotka näkevät menneisyyteen selvemmin ja perusteellisemmin, väittävät: Täällä kuningas Matias laski yksitellen hiussuortuvat kauniin unkarittaren päästä. Hän aloitti joka vuosi uudelleen, sillä alinomaa, joko hän tahtoi tai ei (tai kenties hän sittenkin tahtoi), sattui laskuvirhe.