Siihen aikaan oli vanha Mikael Dóczy, Johan Hunyadin entinen uskottu ja linnanpäällikkö, Nagyszebenin esimiehenä. Hän koetti Nagyszebenin kreivinäkin palvella isäntäänsä alati hyödyllisesti siten, että keräsi ja lähetti hänelle sotamiehiä tienoolta ja omilta kaupungin lähistöllä olevilta maatiloiltaan, jotka kasvattivat voimakkaita isoluisia romanilaisia nuorukaisia. Johan Hunyadin tarvitsi vain sanoa: »Vielä tuhat miestä, Mikael!» — ja hän haali kokoon tuhannen. »Vielä tuhat, Mikael!» — ja hän keräsi kokoon pojatkin, jotta vaaditut tuhat miestä voisivat lähteä. Sillä paavi vaati silloin paljon verta. Hänen pyhyytensä näet lietsoi näitä sotia, ja jos sangollinen turkkilaista verta piti vuodatettaman, maksoi se aina puoli sangollista unkarilaista verta. Paavin käsityksen mukaan se oli otollinen teko rakkaalle herra Jumalalle.
En tiedä, mikä oli Jumalan käsitys asiasta, mutta varmaa on, että tästä tukuttain vuodatetusta verestä, joka oli suurimmaksi osaksi unkarilaista, oli havaittavissa vain se näkyvä seuraus, että siitä alkaen soitetaan kaikissa kristittyjen kirkoissa kelloa keskipäivän aikaan, kuten hänen pyhyytensä paavi oli säätänyt, Belgradin taistelun muistoksi, koska voitto ratkesi juuri hetkellä, jolloin aurinko oli tavoittanut taivaanlaen keskikohdan.
Ah, hyvä Jumala, kuinka kalliiksi meille tulikaan tämä soitto! Ja kuinka vähän se merkitseekään vertauskuvana! Sillä kukapa enää tietää vieraissa maailmankolkissa tai edes täällä maalla jossakin pikkukylässä, kun kirkon iso kello alkaa alakuloisesti läppäillä, että sen äänissä Unkarin sielu itkee kaatuneita esi-isiään.
Totisesti, voin sen sanoa, näistä sodista ei koitunut paljon näkyväistä hyvää.
Näkymättömästä hyvästä en tosin voi kertoa, sillä se on Jumalan salaisuus. Eihän olisi sekään asia, josta nyt aion puhua, voinut tapahtua ilman näitä sotia.
Mutta minun täytyy aloittaa sanomalla, että hänen ylhäisyytensä käskynhaltija Mikael Szilágyi oli vuonna 1458 alkusyksyllä Fogarasissa monilukuisen ja loistavan seurueen kanssa valakialaisen voivodin vieraana.
Kuninkaamme olivat näet aina antaneet Fogarasin valakialaiselle voivodille läänitykseksi sillä ehdolla, että tämä suojelisi heitä turkkilaisilta. Valtio oli siihen aikaan ylimalkaan vahan toisenlainen kuin nykyisin. Silloin se osoitti valtaansa siten, että se kykeni antamaan toisille yhä lisää; nykyisin se loistaa siten, että se osaa ottaa toisilta yhä enemmän. Vaikeata on ratkaista, kumpi on oikea menetelmä, sillä silloinkin kaikki ärjyivät valtiolle, ja nykyisin on laita samoin.
Szilágyi oli siis syyskauden alussa Fogarasissa voivodin vieraana ja kävi usein metsästämässä kauriita Lumivuorilla, joiden kauneutta hänen seuralaisensa ylioppilas Baltasar ylisti komein latinankielisin säkein. Se oli ihanaa tienoota, jossa vilisi taimenia ynnä riistaa. Metsäsikoja tuli parvittain alas kentille, ja ylhäiset herrat kiipeilivät kauriiden perässä jopa »Strungu draculun», sen hirvittävän kuilun partaalle asti, joka kulkee Negoi-vuoren pohjoispuolista kuvetta pitkin.
Siellä oli monenlaista pyyntiä. Alppien juurta peittävästä mustikkavarvikosta syöksyi joka hetki ruskea karhu tömistellen esille. Lempeät peurat saapuivat lähteelle sammuttamaan janoaan. Tiheälehväisissä metsissä taas räpistelivät koirasmetso ja pyy, ja korkealla halkoi ilmaa korppikotka.
Sitten vaikenivat metsästystorvet moniksi päiviksi, riistanajajat hajaantuivat, ja aroiksi peloitetut otukset palasivat tyyssijojensa lepoon. Mutta lumihangilla harhailevat kauriit voivat tyyninä katsella kuvaansa Jezere Girszovin järvestä ja muista suonsilmistä. Näin väliaikoina voivodi järjesti vaihteeksi Fogarasin linnaan komeita juhlia vieraansa kunniaksi, sillä suae aetatis oraculum fuit nuoren kuninkaan enona ja myöskin kaiken vallan pitäjänä, jonka ainoa tutuksi käynyt ja laajalle levinnyt lause kuului: »Oikeudenmukaisuus on kaunis, jopa hyvä asia, mutta kun on valta, voi tulla toimeen ilmankin sitä.»