Eipä hän siitä tosin paljoa välittänytkään. Mutta hän oli pohjaltaan hyvä ihminen, pehmeäsydäminen, iloinen, kuitenkin myös äkkipikainen. Hänen toimistaan tuntee itsepäisen, omavaltaisen luonteen, turhamaisen, kunnianhimoisen ihmisen, mutta samalla älykkään valtiomiehen. Huvitteluissakaan hän ei unohtanut velvollisuuksiaan valtion päämiehenä.
Aamulla varhain hän kuunteli isä Ambrosiuksen messua, sitten otti puheilleen anojat ja lähetystöt, edelleen Budasta saapuneet kuriirit ja lähetti niiden mukana käskyt ja vastaukset takaisin.
Siihen aikaan hallitseminen ei ollut yksinomaan nimen pitkäveteistä kirjoittamista. Kovin monta hupaista välikohtausta kietoutui kirjavasti vakaviin, epämiellyttäviin tehtäviin.
Hauska juttu oli sekin, kun hovituomari Gabriel Sándor tuli ilmoittamaan, että ulkona odotteli muuan naislähetystö.
»Mitä naisia?» uteli maaherra.
»He ovat Szelistyestä», vastasi hovituomari.
»Missä on Szelistye?»
»Se on minun omaisuuttani», huomautti nuori Georg Dóczy, Nagyszebenin juurivalittu ispaani, joka pääsiäisenä kuollutta isäänsä surren oli pukeutunut mustiin kiireestä kantapäähän ja nyt seisoi muiden ylimysten joukossa.
»Tuokaa heidät sisään», käski maaherra. »Kuuntelemme heitä mielellämme jo senvuoksi, että ne ovat serkku Dóczyn maaorjia.»
Pian senjälkeen astui huoneeseen kymmenkunta valakkilaista naista, luisevia, leveäharteisia, rotevalanteisia olentoja. He olivat pyhäasussaan, yllä kirjaillun rintalapun koristamat kureliivit, päässä kirjavan verkon ja lasihelyjen somistama hilkka.