He eivät olleet kovin kauniita, eivät liioin kovin nuoria, mutta kuten
Paul Bánffy sanoi: »Pula-aikana kävivät nekin laatuun.»
Yksi naisista, näköjään vanhin, Marjunka-niminen, asteli rohkeasti käskynhaltijan eteen, heittäytyi polvilleen, ja hänen suustaan lähti valakkilaisia sanoja solkenaan kuin hirssijyviä reikäisestä säkistä.
Maaherra kuunteli häntä käsivarret ristissä rinnalla kärsivällisesti, nojaten vuoroin toiselle, vuoroin toiselle jalalleen. Mutta lopulta hän ei enää jaksanut, vaan sanoi hovituomarille:
»Tukkikaa toki tuon suu ja sanokaa mitä he ovat tuoneet mukanaan.»
Siihen aikaan oli vielä tapana, että lähetystöt aina toivat mukanaan jotakin, näin suurille herroille tietysti jotakin erikoisen harvinaista: kaksipäisen lampaan, maahan joskus piilotettuja sekä sittemmin esille kaivettuja vanhoja astioita ja rahoja tai jättiläiskokoisen maissintähkän, jota paikkakunnalla pidettiin ihmeenä, lyhyesti, jotakin miellyttävän vähäpätöistä.
»Nouse siitä, typerä vaimo, eikä hiiskahdustakaan enää!» komensi hovituomari Marjunkaa. Sitten hän sanoi maaherralle: »Naiset eivät ole tuoneet mitään, mutta he vaativat jotakin.»
»Mitä sitten?»
»Teidän ylhäisyytenne olisi annettava heille miehiä.»
»Ovatko he mielettömiä?» kuohahti käskynhaltija.
»He sanovat, että kun heillä oli miehiä, he eivät osoittautuneet kitsaiksi kuninkaalle, joka yhä uudestaan vaati paljon sotamiehiä. Szelistyeen ei jäänyt ainoatakaan täysikasvuista nuorta miestä. Kylässä asuu vain naisia. Pappi ja lukkari ovat kylän viimeiset miehet, mutta nekin lähentelevät jo molempia mustia niittomiehiä. [Molemmat mustat niittäjät merkitsevät rahvaankielessä kahta seitsemää, siis 77 vuotta.] He ovat muka vain antaneet miehensä lainaksi, ja nyt olisi teidän ylhäisyytenne annettava ne takaisin, ja elleivät ne ole enää tallella, jos ne ovat kaatuneet taistelussa, pitäisi teidän ylhäisyytenne toimittaa toisia tilalle, sillä toinen käsi pesee toisen, ja mikäli kuningas haluaa edelleenkin Szelistyestä sotamiehiä, täytyy niiden ensin syntyä, ja sentähden…»