Szilágyin käheä nauru keskeytti tulitin puheen.

»Hahaha, hohoho! Totta tietysti!» Ja jälleen hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät hänen silmistään. »Miehiä he tarvitsevat. Jumalauta, se panee nauramaan. Ja ne ovat sinun naisiasi, Georg? No, ovatpa ne pahassa pulassa. Mutta missä sinä olet? Älä piileskele noin. Laske ääni itsestäsi, Dóczy.»

Dóczy oli murheellisena mennyt ikkunan luo. Käskynhaltijan sanat palauttivat hänet esille.

»Tunnustaakseni totuuden, armollinen herra serkkuni», sanoi hän änkyttäen, »minun Jumalassa lepäävä isäni on tosiaankin vienyt miehet viimeistä kappaletta myöten sijoittaakseen ne autuaan korkeasyntyisen herra Johan Hunyadin sotalaumoihin, niin että alueitteni pellot viruvat paljaina eikä minulla ole niistä laisinkaan tuloja. Minultakin puuttuu miehiä, teidän ylhäisyytenne, mutta minä en valittele.»

»Se merkitsee, että iloitset naisten ylenpalttisuudesta», nauroi maaherra tullen jälleen hyväntuuliseksi. »Et tietenkään voi valitella, lurjus.»

Kaikki herrat hymyilivät ja katselivat himoiten valakittaria, jotka puolestaan nyt rohkeampina hymyilivät heille uhittelevasti. Vain Baltasar, ylioppilas, jolla oli untuvanraikkaat kasvot, loi katseensa kainosti alas, kun hän pöytäkirjan yli kumartuneena tavanomaisesti merkitsi siihen anojien toiveet ja maalasi ensin alkukirjaimeksi koukeroisen F-merkin, joka näytti kuin mikäkin hämähäkinverkolta. Hän teki sen kaulalla riippuvasta pikku pullosta, jossa oli punetta. Toiset kirjaimet hän piirsi tavallisin merkein isosta tolposta ottamallaan musteella.

»Femina e Szelistyenses supplicant viros a rege (Szelistyen naiset anovat kuninkaalta miehiä).»

Linnantornissa alkoivat nyt kellot soida, ja hovipoika tuli ilmoittamaan Szilágyille, että päivällinen oli valmis, ja tiedusteli, halusiko hän syödä heti vaiko myöhemmin. Sillä näin suuren vallanpitäjän varalle keitettiin siihen aikaan niin ylhäisen kestitsijän luona kuin voivodi oli monta kertaa päivällinen. Jos Szilágyi sanoi, ettei hänen ollut vielä nälkä tai että hänellä oli muuta puuhaa, pantiin valmiit ruokalajit yksinkertaisesti syrjään tai jaettiin köyhille, ja keittäjät, keittiöpojat ja monet paistivartaankääntäjät ryhtyivät valmistamaan uutta päivällistä. Jos mahtava vieras sensijaan katsoi ajan otolliseksi noudattaa ruuat pöydälle, alkoivat kellot uudelleen kilistä, ja kaikkialla linnassa nousi kuumeinen kiire ja touhu. Kamaripalvelijat, lakeijat, yliviinurit juoksivat edestakaisin, mustalaiset kiipesivät viuluineen ja symbaaleineen parvekkeille, mutta tykkimiehet juoksivat porteille jo aikaisemmin panostettujen ruutimörssärien ääreen, sillä kun maaherra istuutui pöytään, kumahtivat mörssärit, jotta ympäristö kuulisi ja maaemokin vavisten tuntisi, että hänen armonsa juuri silloin suvaitsi nauttia sen valmistamia tuotteita — olihan se vallan suuri kunnia maaemolle.

Tunnusteltuaan tovin ruumiillista olemustaan Szilágyi oli tajuavinaan heikkoa liikettä vatsassa; hän viittasi siis hovipoikaa viemään sanan, että ruuat voitaisiin tuoda pöytään. Sitten hän ryhtyi käsittelemään esillä olevaa asiaa.

»Naiset», sanoi hän hovituomarille, »ovat jossakin määrin oikeassa. Sieltä täältä voitaisiin lähettää heille joitakin taistelukyvyttömiksi tulleita tai kotinsa ja kontunsa menettäneitä sotamiehiä. Sanokaa heille siis, että täytämme heidän toivomuksensa. (Hän käytti mielellään monikkoa ikäänkuin olisi kuningas.) Ja kysykää, kuinka monta miestä he suunnilleen tarvitsisivat.»