Poloinen herra Rostó tuumiskeli usein: »Voi, olisinpa kahtakymmentä vuotta nuorempi!»
Täytyy myöntää, että he olivat näpsiä olentoja.
Herra Rostó huomasi lopulta, etteivät he niinkään kaihoten odottaneet tuloa Budaan kuin viimeistä pysähdysasemaa, missä sitten aamulla avattaisiin se iso vasikannahalla päällystetty arkku, joka vankkurien pohjalla heloitti niin kauniin punaisena. Sinne oli pantu talteen häikäisevät aarteet: uudet puvut, jotka he panisivat ylleen viimeisenä aamuna matkatakseen niissä Budan linnaan. Oikeat taiteilijat olivat ne valmistaneet Nagyszebenissä kallisarvoisista hienoista kankaista.
Mutta olipa siinä nähtävää, kun he pukeutuivat.
Herra Rostón pikku silmät revähtivät ihailusta suuriksi kuin paarman silmät.
Maria Schramm sai pitkän, mustan, kamelinkarvaisen morit-nutun, hopeasolkiset, tummansiniset kazabajkaliivit, niinikään hopeasolkiset pikku kengät. Hänen kullanvaaleat hiuksensa peitti toiselta sivulta csepesz-hilkka, joka kehysti kasvot puoliympyrään ja jonka poimut ulottuivat olkapäälle asti.
Pikku Vuca pani ylleen maailman somimman katrinkaesiliinan. Solakan vartalonsa ympärille hän kietoi hienosta keveästä kankaasta kudotun vyöruusukkeen. Lisäksi vielä kauniit hopealankateosten tapaan somistetut pienet anturakengät, joiden nauhat kiersivät siroja sääriä polviin saakka.
Jos olisi täytynyt ratkaista, kuka heistä oli kaunein, olisi se tehnyt ihmisen kaistapäiseksi!
Entä Anna Gergely sitten!
Ah, pyhä Maria ja Josef, kuinka kaunis hän oli! — Punakukallisessa sinisessä hameessaan ja kahisevassa ripsuesiliinassaan, jonka toinen syrjä oli viehättävän kiemailevasti käännetty. Siihen sopivat mainiosti keltaisesta sahviaaminahasta tehdyt saappaat. Päähänsä hän oli kietonut hunnulla varustetun ortonin.