Kaunottaretkin valmistautuivat niiden suurten elämysten varalle, jotka heitä odottivat.
Maria Schramm ajatteli yhä sitä suurta lahjaa, jonka hän saisi kuninkaalta, kuten sadussa sanotaan: »Valitse, tyttäreni, mikä silmääsi ja sydäntäsi miellyttää!» ja kysyi saksilaiselta sielunpaimenelta ujosti, mikä kuninkaan omistamista esineistä oli kallisarvoisin.
»Se, mitä hän pitää päässään suurissa juhlatilaisuuksissa.»
Vuca ei kysellyt mitään.
Hän oli yksinkertainen pikku olento. Hän osasi vain nauraa. Hän oli mielissään, kun pääsisi kuninkaan eteen, näkisi paljon vieraita seutuja, saisi kauniita uusia pukuja ja ajaa kuin linnanneiti kauniiden hevosten vetämissä vaunuissa tiukujen soidessa. Matkalla hän saisi lisäksi syödä jatkuvasti paistoksia ja leivoksia.
Voisiko maailmassa olla enää mitään ihanampaa?
Älykäs Anna Gergely neuvotteli ennen lähtöä isoisänsä kanssa, kuinka hänen tulisi esiintyä kuninkaan hovissa ja hänen edessään.
Nokkela vanha veijari mietti kauan, ennenkuin vastasi.
»Syö vain, kun sinua pakotetaan, puhu vain, kun sinulta kysytään, ja koska suuret herrat tekevät kaikki päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, typykkäinen, kaikki niin kuin et oikeastaan haluaisi tehdä, päinvastoin kuin mitä tekisit, ellet olisi heidän parissaan.»
Niin he sitten lähtivät hyvällä tuulella ja heidän takanaan kuormavankkurit, joissa oli elintarpeita ja keittäjätär. Vankkureissa oli kasarit, pannut ja vuodevehkeet. He panivat majatalon pystyyn minne halusivat, useimmiten jonkun lähteen lähettyville. Ne nukkuivatkin samassa teltassa. Siihen aikaan oli matkustaminen vielä huvittelua.