Huhu kertoi sellaisesta, eräästä Anna Gergelystä, joka asui Málnásissa,
Háromszékin maakunnassa.
»Hankkikaa hänet itsellenne, herra Rostó, jos teissä on miestä!»
Kookasrakenteinen, voimakas nuori nainen, jolla oli uhkeat lanteet ja ryhti kuin keisari Fredrikin keihäsmiehellä, mutta jalat pienet kuin sokerileivosenkelillä ja suloiset kasteenraikkaat pikku kasvot.
Ah! Kuinka kaunis lienee ollutkaan äiti, joka oli synnyttänyt hänet!
Entä hänen ihanat pähkinänruskeat silmänsä ja pitkä tukka! Vahinko, että orton-päähine sen peitti, sillä jos hän olisi päästänyt sen hajalle olisi se ulottunut hänen nilkkoihinsa asti. — Puhuaksemme jälleen silmistä, milloinkaan ei ole nähty pettävämpiä kuin ne. Kun hän loi katseensa johonkuhun, olivat ne tummanvihreät; kun joku toinen katsoi häntä silmiin, näyttivät ne tummansinisiltä.
Herra Paul Rostón kunnianhimo oli siinä määrin herännyt, että hän ei levännyt ennenkuin oli saanut Ann Gergelynkin (kanoilla ja leivoksilla) suostumaan Budan-matkaan.
Viikkoa ennen pääsiäistä he vihdoin voivat lähteä hyvin pyntättyinä, nauhakoristeisilla hevosilla.
Herra prefekti itse saattoi naiset Budaan.
Dóczy ei saanut edes nähdä heitä.
»Älkää katsoko heihin, sillä niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ette lähetä kuninkaalle ainoatakaan heistä. — Noudattakaa neuvoani.»