Juutalaiseukon muoto kävi nyrpeäksi, lihava leuka rupesi omituisesti väräjämään ja silmät räpyttivät sukkelaan.
— Voi, voi, mihin lienee tuo tuhma Jónás sen pannut? — hän mutisi. Viisikymmentä florinia! Kauheata! Sillä Jónáksella ei sitte ollut vähääkään älyä…
— Miehenne luultavasti itse piti sitä sateenvarjoa. Herra Sztolarik, meidän nykyinen pormestarimme sanoo varmasti muistavansa nähneensä sen hänen kädessänsä.
— Minkä näköinen se olikaan?
— Kangas oli punainen, alasyrjässä kapea viheriä kukkareunus; musta puuvarsi päättyi harmaaseen luusta tehtyyn kahvaan.
Rosalia rouva huudahti:
— En tarvitse päästä koskaan taivaaseen, jos ei Jónáksella ollut juuri se viime matkallaan. Muistan sen, aivankuin hän seisoisi vielä nytkin edessäni. Sen hän otti, jumaliste, juuri sen hän otti…
— Siinä hän teki pahasti.
Rosalia rouva alkoi miestänsä puolustaa:
— Miten hän voi tietää, mikä niistä olisi ollut kotiin jätettävä! Ei hänellä ollut aavistustakaan…