— Kaikki on siis mennyttä! — huoahti asianajaja, seisoen tikapuiden luona neuvotonna, aivan kuin jäykistyneenä kuten Marius Kartagon raunioilla; hänen Kartagostaan vain ei jäänyt raunioitakaan, — kaikki haihtui ilmaan, josta oli itse rakennuskin.
Vastahakoisesti hän astui ulos portista vaunujansa luo, eukko laahustaen verkalleen perässä, kuten lihotettu hanhi heiluen oikeaan ja vasempaan. Mutta kadulla hän yhtäkkiä tarttui vilkkaasti Wibran takinkaulukseen:
— Ka, olin aivan unhoittaa. Poikani Moritz sattuu olemaan kotona; hän on teurastaja ja on tullut eläimiä ostamaan. Poikani Moritz tietää kaikki ja minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen — Rosalia rouva oli nähtävästi paljoa mieluummin täällä maan päällä — jos hän ei voi antaa teille jotain tietoa tuosta punaisesta sateenvarjosta. Menkää vain, hyvä, rakas herra, suoraan torille eläimien joukkoon ja puhutelkaa siellä komeinta miestä; se on Moritz poikani… erittäin pulska ja komea mies. Puhutelkaa häntä ja luvatkaa hänelle nuo viisikymmentä florinia. Minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen, jos valehtelen sanoessani että Moritz minulle jotain tuosta sateenvarjosta silloin mainitsi. Kun näet Jónás rukka hukkui, meni Moritz häntä hakemaan ja jäljille päästyään hän seurasi niitä kylästä kylään, udellen ja tiedustellen, kunnes viimein asiat selvisivät. (Rosalia rouva loi kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.) Voi Jónás, Jónás, miksi teit meille tämän? Kun kerran jo meni järkesi, minkätähden piti sinun itsekin mennä sen perään? Onhan sitä pojillasi riittämään asti. — Wibra olisi tarttunut oljen korteenkin; sanaa virkkamatta hän nyt riensi myymäkojujen lomitse kirkon taa karjatorille.
Hetken tiedusteltuaan hän tapasikin Müntz Moritzin, lyhyen, paksun ja lihavan miekkosen, kasvot pisamia täynnä. Hiton ruma mies muutenkin. Vyötäisillä riippui pitkä tuppipuukko ja oikeaan ranteeseen oli tatuoitu härän pää.
Mies teki paraikaa kauppaa muutamasta käyräsarvisesta lehmästä. Myyjä vannoi kautta taivaan ja maan ettei Bábaszékissä ole tämän vertaista lehmää vielä myyty.
— Paljailla oljilla eläenkin, — hän kehui, se lypsää neljätoista tuoppia päivässä.
— Joutavia! — vastasi Müntz Moritz halveksivasti, — en minä ole mikään vasikka, joka sitä rupeaisi imemään eikä teidän tarvitse ruveta sen lypsykykyä kehumaan; minä olen teurastaja, palottelen sen puntarin nenään.
— Vai niin, — virkkoi rehellinen myyjä ja alensi tinkimättä viisi florinia lehmän hintaa.
Moritzin mielestä oli kai hinta vieläkin liian korkea, koska hän koetellen sitä joka taholta viimein läimäytti sitä lanteille, huudahtaen ikäänkuin epätoivoissaan: "paljasta luuta!" — sitte aukasi hän eläimen suun, tutkien sen hampaita.
— Eihän sillä ole enää hampaitakaan!