— Mitä hulluja! — kuohahti Konopka kiivaasti.
Nyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki istuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana sanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet pormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.
Mutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen sisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna hän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun yhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään… Kaitselmushan on aina varjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!
Nähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona ostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan ja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet siihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa vieraalle.
— Ah, herra, — hän puhui joutuin, — tehän etsitte minua?
— Tekö olette pormestari?
— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari kuin Mravucsán?)
— Muuatta korvarengasta on peräänkuulutettu.
— Niin on.
— Minä olen sen löytänyt. Tässä on.