Näin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten puoliväkisin vieraan edellänsä sisään.

— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän korvarenkaanne!

Kuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka paraikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla makaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.

Wibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä alkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty. Vanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut oikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen laitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.

Hän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea kohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:

— Ohoo! Ei hän nyt teiltä nenää poikki pure!

Nuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain hetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen haavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan seisoalle.

Mikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja siinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.

— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän korvarenkaanne, neiti.

Vilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde olisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen, — hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle löytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman, mutta silti herttaisen.