— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt iloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.
Ottaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä, samassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista päätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra tunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon kirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi hänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu 'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista huonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.
Hän seisoi siinä avutonna, sanatonna, aivan kuin jotain odottaen.
Palkintoako?
Hiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen tietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä poistukaan, ja katkaisi vaitiolon.
Herranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi… mitenkä sanoisinkaan…
Salaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin ajatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei vaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.
— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito käsiänsä yhteen.
— Herra Jumala, mikä onni! Mehän tarvitsemme tohtoria. Tämä madame-rukka.
Tämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää sisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.
Wibra hymähti.