— Valitan, neiti, etten ole sellainen tohtori; olenhan vain asianajaja.
Neitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä enemmän Mravucsán vilkastui:
— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No, sepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää. — Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain rikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni. Perhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita etsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään tässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui lyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin asianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.
Veronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi nyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään jo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán oli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan riensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena silmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan hajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä pulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen jutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja ne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta jaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten tunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut saada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi sattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan. Se oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein juhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi, jotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.
Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi, alkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:
— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä näin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain se: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito…
— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa lensivät tulipunasiksi.
— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä tarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis, mutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot helmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?
— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei koneellisesti.
Mravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat avuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin onnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän onnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä täällä luonani.