— Mitenkä? — Wibra kysäsi, mikä onnettomuus on tapahtunut?
Veronka aikoi vastata, mutta puhelias Mravucsán ehätti selittämään.
— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan; korvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka siihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään väristä… ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne korjaamaan.
— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat torilla perässään…
— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin kohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja kurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin mekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta madame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko kovastikin, madame Krisbay?
Madame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä hän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut hiuslaite.
— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja ummisti jälleen silmänsä.
Säikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin irtautunut.
— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin päätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas ovat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin. Herranen aika, mitä nyt tehdä?
— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin!
Jumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?