— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta silmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka alkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin tuhatkukkaista, monilaskoista hametta.
Tuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta. Hän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat lihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten saman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on ihraleuka.
Asianajaja koetti saada puheenvuoroa.
— Kaiketi te kovasti pelästyitte.
— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan olla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.
— Pappiko?
— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa kotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.
— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, — hevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.
Veronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä, jotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen niskassaan.
— Noillako hevosilla? En koskaan!