— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole mitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla tiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika, kaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy se, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin, se tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei meillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät tietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan hevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä ilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä panna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne neiden aivan koreasti kotiin.
— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat! Olisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä lähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka…
— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan kirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea neito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan kirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies, kun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä niin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt. Ennemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.
Veronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi sensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta kulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa, niinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi hänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies…
Uteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen ruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, — aivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan selkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja teki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.
Kuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä kaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta esiin pulpahtaa.
— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä rauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän täällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat. Mutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä; minullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä hevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin, nimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää pää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen on härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei se pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä varsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne harvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.
Pormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien paikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:
— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät kotiin.
— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että olette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?