— Koska ette antanut puheenvuoroakaan.
— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis heidät kotiin?
Tietysti, varsinkin kun olen juuri Glogovaan matkalla.
— Sinnekö? — kysäsi Veronka hämmästyen.
— Niin.
Neito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla silmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.
— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän hymähti.
— Kautta kunniani, aioin Glogovaan. Tuletteko mukaan?
Veronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen niitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan, syvään huoaten.
— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa; ehkemme voikaan lähteä kanssanne.