— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi
Klincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.
— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat?
Paljokoon virkatalolla maata?
Jo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti suntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.
— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa sata auranalaa… — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti Klincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!
Pastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei jaksanut sitä kauankaan nähdä.
— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin jakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen selitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki kirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä, ja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii sitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman omistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.
— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella puolella.
Heikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen rauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä pois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti kasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa: kärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän ryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin elää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä merkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen koulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies, suorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle pienen lainan.
— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi?
Eihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen.
Mutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa
paikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.
— Ja vielä villattomia, — lisäsi pappi naurahtaen.