— On niissä villojakin, mutta niiden varalle sinulla vain ei ole saksia.
Muutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita huonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi muuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai kävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja makoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli hankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata mennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä näkevä.
Eikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen. Hän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä linnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa kanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan Palille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä ulkoa koputti ikkunaan.
Pappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta silmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.
— Kuka siellä? — hän huudahti.
— Avaahan ovi, Jankó!
Jankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan joku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?
Nopeasti hän hyppäsi ulos vuoteestansa ja juoksi ikkunaan.
— Kuka siellä ulkona? Kuka puhutteli?
— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos János, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori; minulla olisi vähän tuomisia.