Tällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja kanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta — kukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva ritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja meni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää vain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on sivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja minkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata. Naisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan; naisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo painomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä en saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja, mutta housujahan sanotaan "nimittämättömiksi". Ja minkätähden? Jumala tiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi olento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt sopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.
Pahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut nukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian täynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän suurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen päässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra Jumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä oli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt kuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan. Näin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse "enkeliin". Sievä tyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan muut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja jotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus. Veronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin miellyttäväkin…
Wibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen liikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä hän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä kerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa yhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä, lausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia liikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös välinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena, puolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen — sateenvarjoon.
Hän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei tarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten tyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob, pohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa Budapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla sanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä katsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen tuohon pikku Veronkaan).
Hän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua?
Tuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen
ohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa…
Kunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.
Hänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän katsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta? Ehkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko kiekua, aivankuin tahtoen sanoa: "Kellonne käy oikein, herra Wibra!"
Kapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt paimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien laulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:
Lampur ei se, punnitun ken lihan syöpi,
Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.
Wibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu hänen ajatuksensa aivan nurin närin.
Todellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan esiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän se vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei ollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut, että se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan ja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä olikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se pulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen pyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova huomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi on varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas ja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen tuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä hän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.