Ulkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla varustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut nukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin saattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä mies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka liekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa umpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä uutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä hänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: "kylläpä teille, herra Wibra, Glogovan pappilassa nauretaan."
Kirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen lumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen päivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla kuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on kun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä. Todistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko Beszterczen kaupunki.
Nyt purskahti hän katkeraan nauruun.
— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän sateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut laillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen mukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on sen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa papille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin, kolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se kuuluu minulle…
Wibra alkoi nyt aprikoida, mitä pappi on tähän vastaava.
Joko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: "Mene hiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta pankkiosoituksia tuonut." Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa tutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta, mutta silloin hän on sanova: "Minkä toi, sen toi varmaan minulle", ottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä Wibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?
Asianajaja jatkoi aprikoimisiaan.
— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta loppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme, että mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä? Käypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja jos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä silti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos hän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen huostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon sateenvarjon varteen kätkettynä?
Hiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin lähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!… Musta yö, anna hyvät neuvot!
Yön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä neuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.