Kultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: "Mieti kaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä päättänyt." Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on parempi, sitä en osaa sanoa.
Epäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo päivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee niihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat, suurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee armaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi voimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei ole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei tarvitse kellekään tiliä tehdä.
Pidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä kärsivä sielu, totuutta etsiessäsi… Mutta ethän sinä totuutta etsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi väärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.
Hän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi niin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän, varpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen erinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.
Jo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää kuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan toisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan metsässä.
Heidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän eteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään ympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.
"Oletteko herra Wibra?" — vanhus kysyy.
"Olen, entä te?"
"Minä olen pyhä Pietari."
"Mitenkä?"