Wibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen käsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla poispäin. — Hän heräsi.
Ovelle koputettiin.
— Sisään, — hän murahti konemaisesti pää sekavana.
Talon piika astui sisään haukotellen, hiukset hajallaan.
— Tulin noutamaan kenkiä.
Wibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi ikkunasta sisään.
Hän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten. Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen pienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja tuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin jaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: "Naikaa ystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin."
— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan asia muutenkin voinut mieleeni johtua.
… Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean asian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.
* * * * *