Wibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi ihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli näet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki, seisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen voimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista hattuaan.
— Joko valjastetaan?
En tiedä vielä. Kuules tyttö! Joko neidit ovat nousseet?
— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika vieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!
— Saat siis valjastaa, János.
Siellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä hakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain madame vielä korppuja pureskeli.
Hänet otettiin suurella naurulla vastaan. Veronka huudahti veitikkamaisesti:
— Siinäpä tulee tuores mies!
— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se kuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin korttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät pöydän varassa ja parta sinetöitynä.
— Oli sekin teiltä kauniisti tehty, nuhteli talon rouva.