Wibra tähysti halkeamaan ja näki syvällä sen pohjalla herrasmiehen kyyristelevän, mutta ei kumminkaan voinut tarpeeksi tarkkaan nähdä miestä, sillä oli vaarallista astua aivan lähelle halkeaman löyhää reunaa.
— Mitä kummaa! Miten olette sinne joutunut?
— Putosin tänne eilen illalla, — mies valitti.
— Mitä, jo eilen illalla? Ettekä pääse pois?
— En pääse, kun ei ole mihin tarttua, jos saan kiinni jostain pensaasta, niin se irtaantuu juurineen maasta ja minä putoan takaisin.
— Saakeli! Tehän olette huonossa asemassa! Eikö kukaan senjälkeen ole tästä mennyt ohi?
— Ei kukaan. Olin jo valmistautunut kovimman kohtalon varalle, kun kuulin kirveen iskuja läheltä. Kiitos siitä Jumalalle. Auttakaa minua hyvä ihminen, ken lienettekin, niin minä teidät palkitsen.
— Aivan kernaasti. Tietystikin. Mietin tässä vain keinoja. Entä jos laskisin sinne pitkän puun, voisitteko kiivetä sitä myöten ylös?
— Kovin olen käynyt heikoksi unettomuuden ja nälän vuoksi, — vastasi paljosta huutamisesta särkynyt ääni kuilusta.
— Mies rukka! Odottakaa!